Tee niin kuin toivoisit toisen tekevän sinulle

Näin joulun alla on sosiaalinen media täynnä vaikka mitä hyväntekeväisyys kohteita. Ihmisiä kannustetaan lahjoittamaan hyviä tekoja ja rahaa toisten hyväksi. Miksi juuri joulu on se aika, kun näitä hyväntekeväisyys kohteita tulee esiin joka paikassa? Miksi toisen auttamiseen tarvitaan joulu? Eikö sitä auttamista voisi tehdä koko vuoden tasaisesti ja voisiko sen tehdä myös aineettomasti.

Tästä saan hyvän syyn hypätä työyhteisöihin ja niiden pelisääntöihin. Monesti olen miettinyt miten voikin olla, niin vaikeaa tehdä siellä työpaikalla toisen päivästä hieman parempi niillä omilla valinnoilla. Minä uskon, että hyvät teot kiertävät aina takaisin jotakin kautta. Niin kuin tämän kertaisessa otsikossakin lukee, "Tee toiselle, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän." Sanonta on kuitenkin, niin vanha ja tuttu, mutta kuitenkin niin uusi ja vieras. Oletko koskaan jäänyt miettimään sen syvintä tarkoitusta tai sen vaikuttavuutta ympäristöösi.

Monesti sitä ajattelee, että ne hyvät teot pitäisi olla jotenkin suuria. Ei niiden täydy olla! Hyvät teot työpaikalla lähtevät aamulla ihan normaaleista hyvän huomenen toivotuksista  ja vaikka sillä, että taukotiloissa on valmiiksi laitettu kahvinkeitin virtanapin painamista vaille valmiiksi. Jo näin pienellä asialla saadaan työkaverin päivän alkamaan paremmin. Ne parhaimmat hyvä teot työpaikan ovat todella pieniä ja huomaamattomia. Minä uskon, että pienistä teoista kasvaa suuria tekoja kunhan vain kärsivällisesti niitä tekee.

Yleensä kuulen napinaa siitä, että miksi minä tekisin tuon ja tuon eteen jotakin hyvää, kun se ei tee sitä sitten minulle. Tähän voisin kysyä, että onko se sinulta jostakin sitten pois? Ja eikö koskaan kukaan ole sinulle tehnyt tai sanonut jotakin mukavaa ja kaunista? Niin, se kauniisti sanominenkin on se hyvä teko. En usko ollenkaan siihen, että kukaan ei olisi koskaan saanut jotakin hyvää tekoa itsellensä pyytämättä. Viisautta on vain huomata se hyvä teko. Niiden huomaaminen on vaikeaa ja useasti sitä täytyykin oikein tutkiskella mitä kaikkea hyvää onkaan saanut elämänsä aikana.

Toki se turhauttaa, kun niitä hyviä tekoja tekee toiselle ja tuntuu, että toinen vain pyörii sen oman napansa ympärillä ja eikä  huomaa laittaa sitä hyvää kiertämään omalta osalta. Siihenkin voi vaikuttaa monet asiat. Ihminen saattaa olla jumissa itsensä kanssa ja kun pääsee siitä eteenpäin, niin osaa laittaa sen hyvän kiertämään eteenpäin.  Eihän se ole itseisarvo, että juuri tämä sinun hyvän teon kohteesi tekee vastapalveluksen juuri sinulle takaisin, vaan parhaimmillaan ne teot lähtevät kiertämään. Ja näin ollen kertaantuvat ja leviävät omaan tahtiinsa.

Minä toivon, että herätin sinut miettimään näin joulun alla miten voisit tehdä työkaverisi päivästä huomenna paremman.  Jos vaikka seuraavalla kerralla töissä keität sen kahvin työkaverille ja viet kupin hänen eteensä ja kysyt hänen edellisen päivän kuulumiset, näin olet jo tehnyt yhden työkaverin päivästä paremman. Kun jokainen tämän muistaisi jokainen päivä, niin minä uskon, että meillä Suomessa olisi paljon todella paremmin voivia työyhteisöjä!

Tällä kuvalla haluan toivottaa vielä hiukan jaksamista sinne työelämään. Kohta saamme jokainen rauhoittua nauttimaan joulun vapaista.

Tasa-arvoinen lapsuus

Päässä on taas risteillyt ajatuksia kun pingispalloja sinne tänne. Moni asia on mietityttänyt ja kuitenkaan ei ole tuntunut sopivalta juuri tähän kohtaan. Tämän kertainen blogini sai innoituksen Lapsissamme on tulevaisuutemme ja Erityislapsi kirjoituksista. Tällä viikolla vietetään Lasten oikeuksien päivää sunnuntaina 20pv. marraskuuta.

Työssäni varhaiskasvattajana ja kahden erityislapsen äitinä olen päässyt syvälle sisään tutustumaan meidän yhteiskunnan tavasta huolehtia niistä meidän tulevista veronmaksajista, Suomen tulevaisuuden tukipilareista. Itselleni on sydäntä lähellä nämä pienet ihmisen taimet, joiden elämään ei ole annettu ihan parhaita pelikortteja. Pelikortit kuitenkin joilla pelata tätä elämänpeliä, vaikka ei niin ehkä parhaat kortit, mutta kortit kuitenkin. Niillä pelikorteilla me ammattikasvattajat ja vanhemmat sitten pelaamme. Peli ei ole helppoa, vaan hyvinkin vaikeaa. Vastustajana kun on Suomen valtion suuri rahakirstu.

Meillä täällä pelipöydän takana istuvilla on joskus pelimerkit todella lopussa, kun pitäisi miettiä kuinka sanan asettaisi ja minkä kortin sen lapsen pelikorteista iskisin pöytään, jotta lapsi saisi avun mikä hänelle kuuluu. Eikä avun saaminen pitäisi kaatua siihen, että lapsi on pelkkä tilasto merkintä tai rahameno tälle yhteiskunnalle.

Jotta lapsi ja perhe saisi tässä elämän korttipelissä niitä Jokerikortteja, niin ensin sille lapselle olisi saatava jokin diagnoosi, jolla niitä ovia ja apuja lapselle saataisiin sillä parhaimmalla volyymillä mitä lapsi ansaitseen. Monesti saan kuulla, miksi lapsi ei voi vain olla sellainen kun hän on? Miksi on aina haettava diagnoosi? Se vaan on totuus, että lapsen saama diagnoosi antaa sen Jokerikortin. Tällä Jokerikortilla lapsi saa erilaisia palveluja, jotka turvaavat hänen kasvunsa aikuisuuteen.

Itse olen omien lastenkin kanssa joutunut kirjaimellisesti tappelemaan diagnoosit heidän sairauksiin. Ilman niitä diagnooseja, en tiedä minkälainen meidän elämämme olisi, enkä kyllä edes halua tietää. Eikä niiden diagnoosien saamisen jälkeen palvelut ole toimineet ilman taistelua. Vaan ne ovat turvanneet sen, että lapsi saa sen palvelun joka hänelle kuulu taistelun jälkeen. Tänä päivänä lapseni saavat tarvittavat tuet koulussa, jotta heistä kasvaa meille yhteiskuntaa veronmaksajia, he ovat tulevaisuuden mahdollistajia. Joskus mietin olisiko lapsillani asiat vielä paremmin, jos heidän tarpeisiinsa olisi vastattu vieläkin aikaisemmin. Ensimmäisen lapsen kanssa en vielä osannut vaatia lapselleni parasta, mutta nuoremman lapsen kanssa vaadin koko ajan hänelle tukea, saamatta sitä. Vieläkin tämän lapsen takia joudun taistelemaan ja pitämään hänen puoliansa, jotta hän saa ne palvelut jotka hänelle kuuluvat. Meillä on siis asiat hyvin tällä hetkellä, heillä on vanhempi joka taistelee heidän eteensä.

Mietin useasti, miksi vanhempien pitää taistella, että he saavat lapselle avun. Ja mitä niille lapsille lopulta tapahtuu, joiden vanhemmat eivät jostakin syystä pysty taistelemaan lapselle niitä apuja joita tarvittaisiin. Hankaloittaako Soten tuleminen vielä enemmän juuri näiden perheiden ja lasten ahdinkoa, joissa lapsi on erityinen ja vanhemmat kyvyttömiä taistelemaan lapsen oikeuksista. Kovasti on mainostettu, että Sote tuo ihmisille valinnan vapauden. Mutta onko se valinnan vapautta, jos ei ole mahdollisuutta joko taloudellisten tai sosiaalisten perusteiden perusteella valita. Jääkö tässä juuri ne heikoimmista heikoimmat alta vastaaviksi. Juuri ne lapset, jotka ovat jonkun kolmannen osapuolen armoilla saadakseen tarvittavan avun.

Jokaisella lapsella pitää olla oikeus tasa-arvoiseen ja turvalliseesn lapsuuteen. Lapsuuteen, jossa on aikuisia turvaamassa hänen kasvua tasapainoiseksi ja onnelliseksi aikuiseksi. Meillä ei ole varaa hukata yhtään lasta matkalla aikuisuuteen, jotta meillä olisi vielä hyvinvointiyheiskunta, kun he ovat aikuisia.

Matka haluttuun muutokseen

Olen jo vuosia toiminut ammattiyhdistyksessä aktiivisena toimijan. Matkani tällä saralla alkoi ihan tyhjästä, täydellisen tyhjästä. Niin kuin jokaisessa asiassa, aina tarvitaan jokin sysäys muutokseen, niin se minullakin lähti tarpeesta lähteä muuttamaan maailmaa.

Jokaisella muutoksella on se jokin lähtöpiste, josta lähdetään alkuun. Alkupiste voi olla ihan mikä vain. Yleensä se on pieni ja vähäpätöinen, mutta ei koskaan turha, vaan lähtee tarpeesta johonkin muuhun. Monesti ihmiset puhuvat, että haluavat työelämässä saavuttaa jotakin tai haluavat, että työnantaja muuttaisi jotakin. Monella se jää puhumisen asteelle ja niitä toiveita ja epäkohtia puretaan ystävien kanssa tai sitten työpaikan kahvihuoneessa. Voivotellaan, kuinka esimies tai työnantaja on idiootti kuinka ei tee sitä tai tätä. Harvoin asiaa lähdetään miettimään, että itse voisi asialle tehdä jotakin.

Voiko asialle tehdä yhtään mitään? Ja mitä asialle voisi tehdä? Jokainen muutos tarvitsee sen tavoitteen, päätepisteen. Päätepiste voi olla pieni ja lähellä tai sitten iso ja kaukana, ihan mitä vain. Jotta muutos olisi mahdollista, on hyvä miettiä mitä muutokseen tarvitaan. Täytyykö välille asettaa väli tavoitteita vai voiko suoraan porskuttaa loppuu asti. Useimmissa matkoissa tarvitaan välipysähdyksiä, jo pelkästään tehtävän muutokseen suuruuden takia. Tai ihan sen takia, että on syytä miettiä ollaanko menossa oikeaan suuntaan, pidetään siis tuumaus taukoja. Minä uskon, että mikään muutos ei ole mahdotonta, jos tahtoa on tarpeeksi.

Mutta riittääkö pelkkä tahtominen? Kyllä se vaan riittää, mutta, se kuuluisa MUTTA! Tahtomisessakin tarvitaan niitä tukijoita sille muutoksen matkalle. Matkaa on paljon mukavampi taittaa, kun matkassa on niitä ihmisiä, jotka jakavat sen tahtomisen sinun kanssasi. Yhdessä on paljon helpompi matkustaa. Kun sinulla loppuu usko päämäärän saavuttamiseen, niin matkakumppani tsemppaa sinua eteenpäin. Ohjaa kivien yli ja virtaavassa vedessä tsemppaa eteenpäin. Sekin on vuorottelua, välillä sinä tsemppaa ja toisessa kohtaa, kun sinun uskosi loppuu, niin sinä saat tsemppausta.

Jokaisessa työpaikassa on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka ei koe asioiden tarvitsevan mitään muutosta. Heille on ihan sopivaa, että elämä menee eteenpäin niin kuin se sillä hetkellä on. Heillä on siihen omat syynsä, annetaan heidän kulkea valitsemallaan polulla.

Yksin maailman muuttamien ei koskaan ylitä uutiskynnystä. Jokaisen suuren muutoksen takana on ryhmä ihmisiä, jotka uskovat siihen yhdessä tehtävään muutokseen. Tästä hyvä ja vanha esimerkki on tarina yhdestä kepistä ja nipusta keppejä. Yhden kepin taittaa helposti poikki, mutta nipussa olevia keppejä on mahdotonta taittaa poikki. Keppinippu toki taipuu, mutta ei katkea. Joten, jos työpaikallasi koet, että haluat tehdä muutoksen, niin kysy onko joku työkavereistasi valmis lähtemään sinun mukaasi tekemään muutosta. Sitten yhdessä alatte kysymään lisää ihmisiä mukaan muutokseen. Olette jo silloin vahvempia muutoksen tiellä, kuin sinä yksin olisit!

Vuorovaikutuksen vaikeus

Tässä kuluneiden viikkojen aikana olen törmännyt monessa paikassa kummalliseen tautiin, tautiin nimeltään avoimen vuorovaikutuksen vaikeuteen. Se on kuin bakteeri, joka jyllää ja jyllää, mutta lääkettä sen parantamiseen ei vain löydy.

Miten se on niin vaikeaa puhua epäkohdista avoimesti? En tarkoita, että asioita töräytetään ja oksennetaan pöytään ja sen jälkeen ihmetellään, kun työkaveri vetää suuren herneenpalon sieraimeen eikä puhu viikkoon.

Meillä on sellainen työkulttuuri, että jokaiseen kupruun pitää löytää syyllinen ja se syyllinen pitää naulata seinään kiinni tai ainakin laittaa keskelle toria häpeänpaaluun istumaan. Eikö sitä epäkohtaa voi lähestyä positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti. Miten on vaikeaa sanoa ääneen, että minua häiritsee jokin asia, ilman että aiheuttaa toiselle kohtuuttomasti mielipahaan. Onkin taitolaji osata puhua hienovaraisesti ja kuitenkin puhua niin, että toinen ymmärtää mistä on kyse. Pidetäänkö me ihmiset mölyt mahassa liian kauan ja sitten kun sietokyky on ylikuormittunut, niin oksennamme kaiken ulos miettimättä miltä toisesta tuntuu?

Törmään vuorovaikutuksen vaikeuteen, niin työssäni varhaiskasvatuksessa kuin muuallakin elinympäristössäni. Varhaiskasvatuksessa meillä suurin osa on naisia ja se tuo omat vivahteensa vuorovaikutukseen. Naiset kun mielellään purkavat mieltä painavat asiat puhumalla, ruotien sen perin pohjin, oikein pohjamutia myöten loppuun asti. Ja vielä puhuen jonkun toisen kanssa kuin sen kohteen kanssa, jonka käytös on jäänyt harmittamaan. Tätä toimintaa usein kutsutaan nimellä juoruileminen. Mutta onko se juoruilemista ja näkyykö siinä juoruilemisen tunnusmerkit? Ja mitä on juoruaminen?  Itse näen juoruilemisen tunnuspiirteet siinä, kun toiselta työkaverilta kuultua tietoa lähdetään ruotimaan jonkun toisen työkaverin kanssa ja puhumisen tyyli muuttuu ilkeäksi ja vähätteleväksi. Ja keskustelun tarkoituksena on vain ruotia asiaa ilman mitään eteenpäin vievää tarkoitusta.

Oletko sinä huomannut kuinka harmittaa, kun on sovittu, että työkaverisi työtehtäviin kuuluu jokin työtehtävä ja hän ei sitä tee. Kuinka siitäkin saadaan aikaiseksi oikea juorumylly työyhteisöön. Joku saattaa hieman kuittailla siitä tälle ihmiselle, ihan ohi mennen varkain. Tai sitten tämän ihmisen tekemättömistä töistä keskustellaan pienissä piireissä ja sopivissa kohdissa vihjaillaan kohteelle asiasta. Tässä toki myös näkyy epäasiallisen kohtelun tunnusmerkit jo aivan selvästi. Tähänkin kohtaa sopisi parhaiten avoin ja rakentava keskustelu, ilman syyllistämistä ja vähättelyä. Ja loppu tulos olisi varmasti parempi ja tuottavampi.

Miten onkin niin vaikea tarjoa apua. Avuksi saattaa riittää jo se, että sanoo suoraan, että olen huomannut tällaisen epäkohdan ja kysyä kuinka voisin auttaa, jotta sinä voit suoriutua tehtävästä. Joskus tämä jo auttaa, että toinen pääsee jyvälle hommasta. Joskus esteeksi on saattanut tulla aikapula ja tehtävät ovat kasautuneet. Avuksi saattaa löytyä vain se, että annat hänelle sen työrauhan

Seuraavalla kerralla, kun huomaat työyhteisössäsi jonkin kuprun. Mieti ensimmäiseksi kuinka toivoisit, että sinun kanssa asiaa lähdettäisiin purkamaan. Tämän jälkeen mieti vielä toimiiko se sama lähestymistapa, myös siellä sinun työyhteisössä.

Heavy metal -näyttely, Hämeenlinna 2016

Nuori työelämän kynnyksellä

Tänään ajatus lähti ihan siitä, kun oma esikoiseni lähti hakemaan itsellensä TET-harjoittelu (työelämään tutustuminen) paikkaa kodin lähettyviltä olevista kaupoista. No voitte vain kuvitella, kun yrität motivoida teini-ikäistä poikaa innostumaan liikkumaan peiton alta sängystään ihmisten ilmoille. Siinä saa äiti puhua enkelien kieltä, manaajan kieltä ja viime kädessä ottaa niska-takapuoli otteen ja heittää päätä pidempi ihmisen taimi ulos ulko-ovesta. Näillä otteilla meillä siis hommaan ryhdyttiin. Toki tämä teini oli ajatellut, että äiti pelastaa, jos ja kun hän ei tehtävästä suoriudu. No en luvannut auttaa ;)

Jos mentäisiin asiaan kuitenkin. Nuori lähti kaverinsa kanssa kiertämään liikkeitä. Kotiin palasi pettynyt nuori. Monessa paikassa vastaus oli, että ottavat vain 18-vuotta täyttäneen tai sitten opiskelija, koululaisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä mukaan. Joissakin liikkeissä poikia oli pompotettu ihmiseltä ihmiselle ja muutamassa pyydetty laittamaan sähköpostia.

Siitä pääsemme sähköpostiin. Kotona päätimme tehdä asialle jotakin konkreettista. Teimme teinin kanssa sähköpostilla työpaikkahakemuksen muutamaan paikkaan. Teini itse kirjoitti ja ensimmäinen olikin sellainen, että itseäkin nauratti mielessä. Ei muuta kuin uusi yritys ja seuraavassa teini oli korjannut virheitä ja oli jo hiukan valmiimpi hakemuksen tekemiseen. Vastausprosetti näihin hakemuksiin oli hurjat yksi, SIIS yksi vastaus kahdesta hakemuksesta. Ensimmäinen ei reagoinut mitenkään,  kyllä tiedän ei hakemus ollut päätä huimaava. Ja kyllä, tiedän tämä on ihan normi käytäntö työelämässä, mutta nyt oli kyseessä nuori, joka on ensimmäisen kerran työelämässä vauhdissa.

Toinen vastaus oli asiallinen ja positiivinen. Tilanne näytti jo todellakin hyvältä ja hän voisi mennä kyseiseen liikkeeseen harjoittelijaksi. Sähköpostissa pyydettiin olemaan yhteydessä sähköpostilla takaisin  ja oli tarkoitus sopia sopimuksen kirjoittamisaika. No voin sanoa, että sitä sopimuksen kirjoittamisen aikaa ei sitten tullut koskaan vastaan. Tämäkin kontakti oli niin kiireinen, että ei sitten muutaman sähköpostin jälkeen onnistunut varaamaan aikaa teinille sopimuksen kirjoittamiseen. Joten homma meni totaallisesti mönkään tässä kohtaa.

Kolmanteen paikkaan teini meni sitten käymään yksin, vanhempien tsempattua etukäteen kovasti ja käytyä taas läpi kuinka homman voisi hoitaa kotiin. Tämä kolmaspaikka oli sitten ihan huippu paikka. Teiniä oli pyydetty täyttämään lomake ja täyttämään siihen henkilötietonsa. Ei mennyt kuin muutama päivä kun teiniin oli oltu yhteydessä useasti, kun eipä teini ollut tajunnut, että joku olisi ollut kiinnostunut hänestä näin ikävän alun jälkeen. Siitä asiat alkoivat sujumaan kuin vettä vain. Toisessa päässä oli valveutunut aikuinen, joka ymmärsi nuoren arvon tulevaisuutta varten.

Minä äitinä jäin miettimään nuorten kohtelua työelämässä. Miten me aikuiset kohtaamme nämä tulevaisuuden työkaverit silloin kun he ovat nuoria ja vielä niin haavoittuvia. Haluammeko me antaa työpaikastamme kuvan, että meillä ei arvosteta ihmistä oli se nuori tai vanha. Onko kenelläkään työnantajalla varaa sivuuttaa tätä nuorta, tulevaisuuden osaajaa. Minun mielestäni ei ole! En voi tietää päälle päin mitä tämä nuori neljän tai kymmenen vuoden päästä tekee. Hän voi olla juuri se osaaja, jota minun työpaikkani tarvitsee. Ja tämä nuori ei hakeudu meille töihin sen takia, koska häntä on kohdeltu huonosti jo haku vaiheessa. Tai jos hän on meillä ollut harjoittelemassa jollakin ihmeen kaupalla, olemmeko muistaneet kohdella häntä lempein hansikkain myös silloin.

Voin sanoa, että tämä minun nuoreni täällä kotona sanoi suoraan, että miettii tarkoin valmistuttuaan hakeutuuko niihin paikkoihin ensisijaisesti töihin, joissa on saanut kokea huonoa vastaanottoa koululaisena. Hän miettii tarkkaan miten työnantaja kohtelee ehkä tulevaa alaistaan jo työnhaku vaiheessa. Oman arvon tuntevan nuoren!

Jos meillä Suomessa kasvaa näin fiksuja nuoria, niin me jo kauan työelämässä olleet ihmiset olemme pulassa. Tämä uusi polvi tietää mitä osaavat ja haluavat, että heitä kohdellaan kunnioittavasti jo työnhakuvaiheessa. Heille ei riitä se, että me soitetaan sulle joskus, kun muistetaan tai keretään. Vaan he haluavat suoraa ja rehtiä toimintaa. Ja se on oikein! On meillä sivuttu jo keskustelua nollasopimuksista, joten keskusteluyhteys teinin kanssa jatkuu. Siitä sitten joskus toinen kerta lisää.

Mutta muistakaa te lukijat! Seuraava nuori harjoittelija, työpaikan hakija, työelämään tutustuja, voi olla sinun seuraava työkaverisi tai alainen. Mieti minkälaisen kuvan haluat työpaikastasi antaa tai itsestäsi. Joku päivä sinä tarvitset juuri hänen osaamista ja hän voi olla sinun pelastava enkelisi.

Jokaiselle löytyy paikkansa työelämässä

Viime päivinä on mielessä pyörinyt, että mistä kummasta jakaisin ajatuksiani teille. Aiheita on ollut lukuisia ja ne sinkoileva kuin pienet superpallot päässäni sinne tänne, aina kimmoten seinämästä toiseen. Joten ei kyllä kirjoittamisen aiheita puutu jatkossa ja lukijat pääsevätkin lukemaan niitä iloisesti pomppivista ajatuksista. Ainoaksi ongelmaksi saattaa tulla korkeintaan se, että ne ei kulje missään järkevässä järjestyksessä, vaan aina on yllätys mikä tällä kertaa puhuttelee minua tai on jäänyt pyörimään mieleen. Joten lähdetäänkö tämän kertaiselle matkalle?

Tämä ajatus nousi noin reilu vuosi sitten mieleen. Ajatus siitä, että meistä jokaista tarvitaan työpaikoilla ja työelämässä. Jotenkin sydän hypähti vuosi sitten, kun mediassa nousi varhaiskasvatuksen muutokset uuteen lukuun ja jollekin toiselle levellille. Juuri oli työstetty uutta varhaiskasvatuslakia ja olin omassa työssäni ammattiyhdistyksessä saanut tutustua siihen perin pohjin. Monesti siellä nostettiin ylös lastentarhanopettajan roolia ja lastenhoitajien rooli tuntui olevan vain avustavassa roolissa. Lastenhoitajat olivat hukkuneet jonnekin, menneet näkymättömiksi. Jotenkin siellä minun sisällä hypähti jokin. Onko todellakin niin, että meidän lastenhoitajien rooli varhaiskasvatuksessa on vain olla avustavassa roolissa lasten kanssa. Vain se mitä lastentarhanopettajat antavat ryhmälle tuntui olevan se oikea ja ainut, mitä lapsi saisi kun hän osallistuu varhaiskasvatukseen. Varhaiskasvatus nähtiin vain muutaman tuntina päivässä ja vain lastentarhanopettajan antama. Suurin osa päivästä, kun lasten kanssa menee syömiseen, ulkoiluun, siirtymisiin paikasa toiseen ja päivälepoon. Jäin miettimään onko todella niin, että varhaiskasvatuksen muu henkilökunta on merkityksetön lapsen oppimisen kannalta. Toki tätä ajatusta voidaan käyttää ihan missä tahansa työympäristössä. Minulle tämä tarkastelu on helpompi lähteä siitä työympäristöstä missä työskentelen. Minä näen asian jotenkin ihan muuten.

Aletaan pohtimaan asiaa vaikka johtajan paikalta. Mihin johtajaa tarvitaan työpaikoilla? Hän mahdollistaa omalla työllänsä sen, että me henkilökunta voimme keskittyä juuri siihen työhön mihin meidät on palkattu. Hän esimerkiksi hoitaa henkilökunnan resursoinnin, jos tarvetta tulee. Hän vastaa uuden henkilökunnan palkkaamisesta, kun joku päättää etsiä elämäänsä toisen suunnan. Hän johtaa laivaa ja näyttä kapteenina suunnan mihin milloinkin purjehditaan. Jokainen kapteeni joutuu välillä nuhtelemaan henkilökuntaansa ja näyttämään konkreettisesti suunnan mihin mennään. Johtaja on työelämässä se, joka saa henkilökunnan kokoamaan joukkonsa, jos se hairahtuu kurssista väärään suuntaan. Kapteenin täytyy myös muistaa aina aika-ajoin kehua ja antaa kiitosta myös sille henkilökunnalle. Sanonta, että "Kyllä se hevonenkin paremmin kulkee porkkanalla eteenpäin, kun kepillä" on tässäkin varsin paikkansa pitävä. Siihen me tarvitsemme johtajia.

Varhaiskasvatus on vielä jonkin verran hierarkinen paikka. Sitten se minun niin parjaama lastentarhanopettajat. Ei, en väheksy heitä, vaan kunnioitan sitä rautaista ammattitaitoa, mikä heillä on. Jokainen tiimi tarvitsee tiiminvetäjän ja juuri sellaisena näen lastentarhanopettajan. Hän on tiiminvetäjä ja viime kädessä vastuussa, että juuri hänen tiiminsä noudattaa kapteenin antamia ohjeita ja huolehtii, että juuri hänen tiiminsä menee kapteenin näyttämään suuntaan. Vaikka jokaisessa tiimissä täytyy olla se joka on vetäjä, ei se sulje ajatusta pois, että jokainen tiimin jäsen olisi eriarvoinen. Ei, jokainen on yhtä tärkeä juuri sillä hänen omalla paikallansa. Tämä tiiminvetäjä huolehtii varsinkin varhaiskasvatuksessa, että varhaiskasvatussuunnitelmia toteutetaan ryhmässä. Lastentarhanopettajille on Kuntatyöehtosopimuksessa (KVTES) sovittu, että heillä on 8% työajasta aikaa suunnitella ryhmän toimintaa ja valmistella sitä, vanhempien tapaamiseen ja yhteisten toimintojen suunnitteluun. (Lähde: OAJ Lastentarhanopettajien työaikaa koskevat erityismääräykset) Tämä ei minun mielestäni ollenkaan sulje ajatusta, että ryhmän muillakin työntekijöillä ei olisi oikeutta aikaan, jolloin he voivat keskittyä rauhassa omiin suunnittelua vaativiin töihinsä. Jotkut työt on vain sellaisia, että niiden kunnolla tekeminen vaatii rauhaa ja paikkaa jossa se ei keskeytyisi koko ajan. Ja tiiminvetäjäkin huomaa tämän olevan myös hänen oma etunsa. Saahan hän silloin olla varma, että hänen vetämässä tiimissä jokainen asia on huolella tehty, eikä vain nopeasti hutaistu metelissä. Toivottavasti pääset tarkoittamastani asiasta jyvälle. Lapset kun ovat sellaisia kummallisia otuksia, jotka tulevat kysymään ja keskeyttämään, vaikka aikuinen kuinka yrittää hautautua tietokoneen ruudun taakse tai yrittää kirjoittaa jotakin paperia hyvin keskittyneesti.

Mutta mihin tarvitaan lastenhoitajia? Lastenhoitaja on mahdollista lastentarhanopettajalle omaan työnsä, tiiminvetäjän työn. Lastenhoitaja on ihan samalla lähtöviivalla ryhmän kanssa työskentelyssä kuin lastentarhanopettajatkin. Lastenhoitajilta vaaditaan ihan samanlaista pedagogista näkemystä lasten kanssa työskennellessä kuin lastentarhanopettajilta. Meidän pitää myös osata perustella miksi toimimme ja teemme juuri tämän lapsen kanssa niin kuin teemme. Tai miksi emme tee jotakin juuri tässä kohtaan. Meidänkin pitää osata nähdä toimemme opettavana asiana lapsen kanssa. Olemme monesti varsinkin esiopetusryhmissä lastentarhanopettajalle se ylimääräinen silmäpari. Se silmäpari joka huomaa pienetkin vivahteet silloinkin, kun lastentarhanopettaja keskittyy koko ryhmän opettamiseen.

Jotenkin vain se vajaa tunti mikä varhaiskasvatuksessa on sitä aktiivista toimintaa lapsen kanssa nähdään merkityksellisenä. Minä näen koko sen ajan mitä lapsi on siellä meidän hoteissa suurena opetushetkenä. Lapsen tullessa aamulla alkaa hienovarainen opettaminen lapselle heti kun hän astuu kynnyksen yli. Jokainen lause ja teko on tarkkaan harkittu ja mietitty. Seuraavalla kerralla kun viet lapsesi hoitoon, niin pistä sensori koholle. Jo kun lapsi menee aamupalalle ryhmään tapahtuu monta pientä juttua. Ähh... ajatukset poukkoilee ja nyt tipuin jo varsinaisesta asiasta. Mutta juuri näissä hetkissä me varhaiskasvatuksen ihmiset olemme antamassa lapsellesi sitä varhaiskasvatusta, se ei ole päivähoitoa, vaan me opetamme lapselle jo monia uusia asioita. Lapset vaan tarvitsevat monia toistoja vielä kun ovat pieniä ihmisen taimia.

Mutta asiaan. Mihin ryhmässä tai oikeammin tarvitsemme avustajia. Meillä Espoossa ryhmissä on ryhmäavustajia. Henkilökohtaisia avustajia on todella harvassa ja vain niille lapsille, jotka eivät selviä ryhmän mukana ilman omaa "takapirua". Avustaja mahdollistaa meidän lastentarhanopettajan ja lastenhoitajien työn. Hän on lisäsilminä ja käsinä, kun me teemme työtämme juuri sen lapsen kanssa joka hänen palveluksia tarvitsee. Hän mahdollistaa meille sen hetken, kun me pystymme keskittymään ja keräämään havaintoja lapsesta esim. askartelun lomassa. Hän ottaa haltuun osan lapsista, jotka ei sillä hetkellä tarvitse juuri meidän opetusta. Avustaja myös mahdollistaa lapsen osallisuuden leikkeihin ja toimintatuokioille. Hän saattaa olla jonkun lapsen vieressä muistuttamassa kuinka keskittyminen saadaan pysymään opetettavassa hetkessä tai hänellä on aikaa ulos lähtiessä keskittyä lapsen kanssa miettimään miten vetoketju suljetaan vielä niin kypsymättömillä sormilla. Tai hän on auttamassa lastan kertomaan, kuinka paljon ruokaa hän haluaa lautaselleen tällä kertaa, silloin kun lapsen kieli ei ole vielä "oppinut" tottelemaan lapsen sille antamia käskyjä. Jaksan aina iloita tästä ihanasta henkilö resursseista ryhmässä. Voi kun joka ryhmä saisin tämän "herkun".

Mutta miten muu henkilökunta varhaiskasvatuksessa, siistijät, keittiöhenkilökunta ja huoltomiehet? Anteeksi jos käytän vanhoja nimikkeitä, se annattakoon anteeksi. Millaista olisi työskennellä työpaikassa, jossa aamulla ensimmäisenä pitäisi alkaa luomaan talvella lunta ja hiekoittamaan pihaa? Tai syksyisin saisimme tarttua luudan varten, kun pihoja pitää talvea varten siistiä. Tänä päivänä meillä on siihen omat ihmiset ja me voimme tulla töihin ja ryhtyä tekemään sitä meidän työtämme.

Varsinkin siivoojan ja keittiöhenkilökunnan puuttuminen huomaa todella nopeasti varhaiskasvatuksessa. Voi taivas, mikä operaatio tuli pelkästään siitä, kun omassa työssäni siivoja on pitkään poissa ja vessoihin ei ulkopuolinen siivooja täytä käsipapereita ja vessapapereita. Ensin piti miettiä mihin ihmeeseen on siivooja jemmannut meidän talon käsipaperisäkit. Niitä etsittiin varastoista ja sen jälkeen kuljetettiin ympäri taloa, jotta saatiin täytettyä jokainen tyhjä teline taas käsipaperilla. Ja meillä oli telineen avainkin hukassa, kun eipä meidän ollut sitä tarvinnut hetken käyttää. Mutta mikä huomio tästä tuli! Meillä meni yksi henkilökunta resursseista tähän operaatioon puoleksi tunniksi. Puolituntia on pitkä aika silloin, kun ollaan lasten kanssa lähdössä ulos ja lasten vessoissa on yli 30 lasta käymässä ja samaan aikaan pitää pystyä opettamaan pukemista, suomenkieltä, sosiaalisia taitoja ja vaikka mitä. Tai kun keittiössä ei olisi aamulla se tuttu keittäjä. Henkilökunta joutuisi puuron keittoon aamulla ja tiskirumbaan sitten myöhemmin. Tämäkin resurssi on poissa lapsilta, niiltä meidän tulevaisuuden veronmaksajilta.

Niin kuin alussa kirjoitin nämä kaikki käy myös sinne sinunkin työpaikallesi. Istu alas ja mieti kuka sinun työssäsi mahdollistaa sen, että sinä voit tehdä juuri sinun työtäsi. Minä olen onnellinen minun omista mahdollistajista. Yritän aina välillä kiittää heitä siitä, joten yritä sinäkin kiittää sinun mahdollistajia. Meitä jokaista työntekijää tarvitaan, jotta Suomi pyörisi!

Jostakin on aloitettava, joten olkoon se nyt tästä!

Tästä lähtee hyppy tuntemattomaan. Tiedätkö tunteen, kun olet jonkin uuden äärellä ja et todellakaan tiedä miten homman laittaisit eteenpäin tai miten se jokin toimisi?  No minulla on juuri nyt se tunne!

Kirjoittaminen ei se helpoin tie edetä, mutta onko elämässä aina kaikki oltava helppoa ja jouhevaa. Elämässä on hyvä aina välillä haastaa itseänsä uusiin ulottuvuuksiin. Ja nyt minä päätin haastaa itseni jälleen kerran uudelle tasolle ja alkaa kirjoittamaan ajatuksia pääni sisältä ulos. Joten tervetuloa matkaani mukaan ja todistamaan taas yhtä hyppyä tuntemattomaan. Kiitos siis idean kylväjille tässä kohtaa!

Viime vuoden aikana olen monesti käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella. Ensimmäisillä kerroilla oli ystävä apuna ylityksiin, mutta joillakin kerroilla hyppäsin itse tuntemattomaan ilman suojaverkkoa. Hieman yllytyshullu täytyy olla, että suostuu hyppäämään ilman suojaverkkoa. Pudotus oli pitkä ja synkkä, mutta näin puolivuotta taakse päin katsottuna siitä hypystä. Olen todella ylpeä, että uskalsin hypätä, enkä jättänyt hyppyä tekemättä. Tai mikä näin ajatusleikkinä on aika hulvatonta, niin en päättänyt kiivetä reunalle kesken tiputuksen takaisin. Vieläkin tämä hyppy joskus kauhistuttaa ja pistää epäilemään onko minusta oikeasti tähän. Sen verran yksinäistä tämä viimeisimmän hypyn jälkimainingit ovat, tiedän minulla on tausta tuki kyllä tarvittaessa takana, mutta perustyö on ihan minusta kiinni. Tiimityöhön tottuneelta tämä on niin uutta ja ihmeellistä. Mutta taas saan mielessäni psyykattua itseni siihen mielentilaan, että mä pystyn ja kykenen ihan mihin vaan.

Mukavuus alueen ylittämisestä ja siinä onnistumisessa tulee sellaiset hyvät fiilikset jälkeen päin. Siitä tulee sellainen tunne, kuin olisit tehnyt hyvä urheilusuorituksen tai onnistunut jossakin sinulle tärkeässä asiassa. Tekee mieli tuulettaa ja huutaa "Mä tein sen. Olen niin voittaja!" Suosittelen jokaiselle lämpimästi mukavuus alueen ylitystä. Se kummasti auttaa tutustumaan itseensä ja löytämään omia rajoja tässä elämässä.

Miltäkö se tuntuu kun on siinä kuilun reunalla ja miettii hyppääkö vai ei? Minussa se nostaa pahimmillaan oksettavan olon. Sydän tuntuu, että se pysähtyy juuri siihen paikkaan ja tekisi mieli ryömiä peiton alle ja karjua maailmalle, kuin paska paikka se on! Tästä tunteesta kun pääsee yli ja astuu sen kuilun yli, niin siitä alkaa matka. Tiputuksen pituutta ei voi tietää, joskus se on lyhyt ja joskus on pitkä. Olenkin huomannut sen pituuden olevan täysin kulminoituvan täydellisesti siihen miten "paha" mukavuus alueen ylitys on. Se, että kestää sen pitkän tiputuksen vaatii monesti ihan hervottomasti kunnon suomalaista sisua. Siinä suomalaiset ilo sanat mielessä raikaa, kun puristetaan sen tiputuksen kestävyyttä henkisellä tasolla. Naisellisesti myös pienet itkut vedetään myös yön hiljaisina hetkinä, mutta aamu on aina uusi.

Tähän kohtaa tekisi mieli laittaa kuva, joka näkyy tuosta olohuoneen ikkunasta tätä kirjoittaessa. (En nyt kuitenkaan laita, kun on ikkunat pesemättä) Aurinko on nousemassa uuteen päivään. Yöllä on ollut pakkasta, joten tuo auringon valokin on sellainen kuulas ja kirkas. Kahvi tässä vieressä maistuu taivaalliselta. Eiliset murheet ovat menneet ja jääneet menneisyyteen. On uusi päivä edessä ja tässä päivässä on 1440 minuuttia tehdä uusia onnistumisia tai uusia murheita, joten minä ainakin jätän ne eiliset murheet eiliseen. Ja iloitsen niistä vain iloista tänään mitä jätin menneisyyteen.

Näillä sanoilla toivotan sinulle oikein hyvää päivän aloitusta ja uskallusta haastaa itsesi sinne jonnekin uuteen!