Kirjoittaminen ei se helpoin tie edetä, mutta onko elämässä aina kaikki oltava helppoa ja jouhevaa. Elämässä on hyvä aina välillä haastaa itseänsä uusiin ulottuvuuksiin. Ja nyt minä päätin haastaa itseni jälleen kerran uudelle tasolle ja alkaa kirjoittamaan ajatuksia pääni sisältä ulos. Joten tervetuloa matkaani mukaan ja todistamaan taas yhtä hyppyä tuntemattomaan. Kiitos siis idean kylväjille tässä kohtaa!
Viime vuoden aikana olen monesti käynyt mukavuusalueeni ulkopuolella. Ensimmäisillä kerroilla oli ystävä apuna ylityksiin, mutta joillakin kerroilla hyppäsin itse tuntemattomaan ilman suojaverkkoa. Hieman yllytyshullu täytyy olla, että suostuu hyppäämään ilman suojaverkkoa. Pudotus oli pitkä ja synkkä, mutta näin puolivuotta taakse päin katsottuna siitä hypystä. Olen todella ylpeä, että uskalsin hypätä, enkä jättänyt hyppyä tekemättä. Tai mikä näin ajatusleikkinä on aika hulvatonta, niin en päättänyt kiivetä reunalle kesken tiputuksen takaisin. Vieläkin tämä hyppy joskus kauhistuttaa ja pistää epäilemään onko minusta oikeasti tähän. Sen verran yksinäistä tämä viimeisimmän hypyn jälkimainingit ovat, tiedän minulla on tausta tuki kyllä tarvittaessa takana, mutta perustyö on ihan minusta kiinni. Tiimityöhön tottuneelta tämä on niin uutta ja ihmeellistä. Mutta taas saan mielessäni psyykattua itseni siihen mielentilaan, että mä pystyn ja kykenen ihan mihin vaan.
Mukavuus alueen ylittämisestä ja siinä onnistumisessa tulee sellaiset hyvät fiilikset jälkeen päin. Siitä tulee sellainen tunne, kuin olisit tehnyt hyvä urheilusuorituksen tai onnistunut jossakin sinulle tärkeässä asiassa. Tekee mieli tuulettaa ja huutaa "Mä tein sen. Olen niin voittaja!" Suosittelen jokaiselle lämpimästi mukavuus alueen ylitystä. Se kummasti auttaa tutustumaan itseensä ja löytämään omia rajoja tässä elämässä.
Miltäkö se tuntuu kun on siinä kuilun reunalla ja miettii hyppääkö vai ei? Minussa se nostaa pahimmillaan oksettavan olon. Sydän tuntuu, että se pysähtyy juuri siihen paikkaan ja tekisi mieli ryömiä peiton alle ja karjua maailmalle, kuin paska paikka se on! Tästä tunteesta kun pääsee yli ja astuu sen kuilun yli, niin siitä alkaa matka. Tiputuksen pituutta ei voi tietää, joskus se on lyhyt ja joskus on pitkä. Olenkin huomannut sen pituuden olevan täysin kulminoituvan täydellisesti siihen miten "paha" mukavuus alueen ylitys on. Se, että kestää sen pitkän tiputuksen vaatii monesti ihan hervottomasti kunnon suomalaista sisua. Siinä suomalaiset ilo sanat mielessä raikaa, kun puristetaan sen tiputuksen kestävyyttä henkisellä tasolla. Naisellisesti myös pienet itkut vedetään myös yön hiljaisina hetkinä, mutta aamu on aina uusi.
Tähän kohtaa tekisi mieli laittaa kuva, joka näkyy tuosta olohuoneen ikkunasta tätä kirjoittaessa. (En nyt kuitenkaan laita, kun on ikkunat pesemättä) Aurinko on nousemassa uuteen päivään. Yöllä on ollut pakkasta, joten tuo auringon valokin on sellainen kuulas ja kirkas. Kahvi tässä vieressä maistuu taivaalliselta. Eiliset murheet ovat menneet ja jääneet menneisyyteen. On uusi päivä edessä ja tässä päivässä on 1440 minuuttia tehdä uusia onnistumisia tai uusia murheita, joten minä ainakin jätän ne eiliset murheet eiliseen. Ja iloitsen niistä vain iloista tänään mitä jätin menneisyyteen.
Näillä sanoilla toivotan sinulle oikein hyvää päivän aloitusta ja uskallusta haastaa itsesi sinne jonnekin uuteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti