Tasa-arvoinen lapsuus

Päässä on taas risteillyt ajatuksia kun pingispalloja sinne tänne. Moni asia on mietityttänyt ja kuitenkaan ei ole tuntunut sopivalta juuri tähän kohtaan. Tämän kertainen blogini sai innoituksen Lapsissamme on tulevaisuutemme ja Erityislapsi kirjoituksista. Tällä viikolla vietetään Lasten oikeuksien päivää sunnuntaina 20pv. marraskuuta.

Työssäni varhaiskasvattajana ja kahden erityislapsen äitinä olen päässyt syvälle sisään tutustumaan meidän yhteiskunnan tavasta huolehtia niistä meidän tulevista veronmaksajista, Suomen tulevaisuuden tukipilareista. Itselleni on sydäntä lähellä nämä pienet ihmisen taimet, joiden elämään ei ole annettu ihan parhaita pelikortteja. Pelikortit kuitenkin joilla pelata tätä elämänpeliä, vaikka ei niin ehkä parhaat kortit, mutta kortit kuitenkin. Niillä pelikorteilla me ammattikasvattajat ja vanhemmat sitten pelaamme. Peli ei ole helppoa, vaan hyvinkin vaikeaa. Vastustajana kun on Suomen valtion suuri rahakirstu.

Meillä täällä pelipöydän takana istuvilla on joskus pelimerkit todella lopussa, kun pitäisi miettiä kuinka sanan asettaisi ja minkä kortin sen lapsen pelikorteista iskisin pöytään, jotta lapsi saisi avun mikä hänelle kuuluu. Eikä avun saaminen pitäisi kaatua siihen, että lapsi on pelkkä tilasto merkintä tai rahameno tälle yhteiskunnalle.

Jotta lapsi ja perhe saisi tässä elämän korttipelissä niitä Jokerikortteja, niin ensin sille lapselle olisi saatava jokin diagnoosi, jolla niitä ovia ja apuja lapselle saataisiin sillä parhaimmalla volyymillä mitä lapsi ansaitseen. Monesti saan kuulla, miksi lapsi ei voi vain olla sellainen kun hän on? Miksi on aina haettava diagnoosi? Se vaan on totuus, että lapsen saama diagnoosi antaa sen Jokerikortin. Tällä Jokerikortilla lapsi saa erilaisia palveluja, jotka turvaavat hänen kasvunsa aikuisuuteen.

Itse olen omien lastenkin kanssa joutunut kirjaimellisesti tappelemaan diagnoosit heidän sairauksiin. Ilman niitä diagnooseja, en tiedä minkälainen meidän elämämme olisi, enkä kyllä edes halua tietää. Eikä niiden diagnoosien saamisen jälkeen palvelut ole toimineet ilman taistelua. Vaan ne ovat turvanneet sen, että lapsi saa sen palvelun joka hänelle kuulu taistelun jälkeen. Tänä päivänä lapseni saavat tarvittavat tuet koulussa, jotta heistä kasvaa meille yhteiskuntaa veronmaksajia, he ovat tulevaisuuden mahdollistajia. Joskus mietin olisiko lapsillani asiat vielä paremmin, jos heidän tarpeisiinsa olisi vastattu vieläkin aikaisemmin. Ensimmäisen lapsen kanssa en vielä osannut vaatia lapselleni parasta, mutta nuoremman lapsen kanssa vaadin koko ajan hänelle tukea, saamatta sitä. Vieläkin tämän lapsen takia joudun taistelemaan ja pitämään hänen puoliansa, jotta hän saa ne palvelut jotka hänelle kuuluvat. Meillä on siis asiat hyvin tällä hetkellä, heillä on vanhempi joka taistelee heidän eteensä.

Mietin useasti, miksi vanhempien pitää taistella, että he saavat lapselle avun. Ja mitä niille lapsille lopulta tapahtuu, joiden vanhemmat eivät jostakin syystä pysty taistelemaan lapselle niitä apuja joita tarvittaisiin. Hankaloittaako Soten tuleminen vielä enemmän juuri näiden perheiden ja lasten ahdinkoa, joissa lapsi on erityinen ja vanhemmat kyvyttömiä taistelemaan lapsen oikeuksista. Kovasti on mainostettu, että Sote tuo ihmisille valinnan vapauden. Mutta onko se valinnan vapautta, jos ei ole mahdollisuutta joko taloudellisten tai sosiaalisten perusteiden perusteella valita. Jääkö tässä juuri ne heikoimmista heikoimmat alta vastaaviksi. Juuri ne lapset, jotka ovat jonkun kolmannen osapuolen armoilla saadakseen tarvittavan avun.

Jokaisella lapsella pitää olla oikeus tasa-arvoiseen ja turvalliseesn lapsuuteen. Lapsuuteen, jossa on aikuisia turvaamassa hänen kasvua tasapainoiseksi ja onnelliseksi aikuiseksi. Meillä ei ole varaa hukata yhtään lasta matkalla aikuisuuteen, jotta meillä olisi vielä hyvinvointiyheiskunta, kun he ovat aikuisia.

Matka haluttuun muutokseen

Olen jo vuosia toiminut ammattiyhdistyksessä aktiivisena toimijan. Matkani tällä saralla alkoi ihan tyhjästä, täydellisen tyhjästä. Niin kuin jokaisessa asiassa, aina tarvitaan jokin sysäys muutokseen, niin se minullakin lähti tarpeesta lähteä muuttamaan maailmaa.

Jokaisella muutoksella on se jokin lähtöpiste, josta lähdetään alkuun. Alkupiste voi olla ihan mikä vain. Yleensä se on pieni ja vähäpätöinen, mutta ei koskaan turha, vaan lähtee tarpeesta johonkin muuhun. Monesti ihmiset puhuvat, että haluavat työelämässä saavuttaa jotakin tai haluavat, että työnantaja muuttaisi jotakin. Monella se jää puhumisen asteelle ja niitä toiveita ja epäkohtia puretaan ystävien kanssa tai sitten työpaikan kahvihuoneessa. Voivotellaan, kuinka esimies tai työnantaja on idiootti kuinka ei tee sitä tai tätä. Harvoin asiaa lähdetään miettimään, että itse voisi asialle tehdä jotakin.

Voiko asialle tehdä yhtään mitään? Ja mitä asialle voisi tehdä? Jokainen muutos tarvitsee sen tavoitteen, päätepisteen. Päätepiste voi olla pieni ja lähellä tai sitten iso ja kaukana, ihan mitä vain. Jotta muutos olisi mahdollista, on hyvä miettiä mitä muutokseen tarvitaan. Täytyykö välille asettaa väli tavoitteita vai voiko suoraan porskuttaa loppuu asti. Useimmissa matkoissa tarvitaan välipysähdyksiä, jo pelkästään tehtävän muutokseen suuruuden takia. Tai ihan sen takia, että on syytä miettiä ollaanko menossa oikeaan suuntaan, pidetään siis tuumaus taukoja. Minä uskon, että mikään muutos ei ole mahdotonta, jos tahtoa on tarpeeksi.

Mutta riittääkö pelkkä tahtominen? Kyllä se vaan riittää, mutta, se kuuluisa MUTTA! Tahtomisessakin tarvitaan niitä tukijoita sille muutoksen matkalle. Matkaa on paljon mukavampi taittaa, kun matkassa on niitä ihmisiä, jotka jakavat sen tahtomisen sinun kanssasi. Yhdessä on paljon helpompi matkustaa. Kun sinulla loppuu usko päämäärän saavuttamiseen, niin matkakumppani tsemppaa sinua eteenpäin. Ohjaa kivien yli ja virtaavassa vedessä tsemppaa eteenpäin. Sekin on vuorottelua, välillä sinä tsemppaa ja toisessa kohtaa, kun sinun uskosi loppuu, niin sinä saat tsemppausta.

Jokaisessa työpaikassa on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka ei koe asioiden tarvitsevan mitään muutosta. Heille on ihan sopivaa, että elämä menee eteenpäin niin kuin se sillä hetkellä on. Heillä on siihen omat syynsä, annetaan heidän kulkea valitsemallaan polulla.

Yksin maailman muuttamien ei koskaan ylitä uutiskynnystä. Jokaisen suuren muutoksen takana on ryhmä ihmisiä, jotka uskovat siihen yhdessä tehtävään muutokseen. Tästä hyvä ja vanha esimerkki on tarina yhdestä kepistä ja nipusta keppejä. Yhden kepin taittaa helposti poikki, mutta nipussa olevia keppejä on mahdotonta taittaa poikki. Keppinippu toki taipuu, mutta ei katkea. Joten, jos työpaikallasi koet, että haluat tehdä muutoksen, niin kysy onko joku työkavereistasi valmis lähtemään sinun mukaasi tekemään muutosta. Sitten yhdessä alatte kysymään lisää ihmisiä mukaan muutokseen. Olette jo silloin vahvempia muutoksen tiellä, kuin sinä yksin olisit!

Vuorovaikutuksen vaikeus

Tässä kuluneiden viikkojen aikana olen törmännyt monessa paikassa kummalliseen tautiin, tautiin nimeltään avoimen vuorovaikutuksen vaikeuteen. Se on kuin bakteeri, joka jyllää ja jyllää, mutta lääkettä sen parantamiseen ei vain löydy.

Miten se on niin vaikeaa puhua epäkohdista avoimesti? En tarkoita, että asioita töräytetään ja oksennetaan pöytään ja sen jälkeen ihmetellään, kun työkaveri vetää suuren herneenpalon sieraimeen eikä puhu viikkoon.

Meillä on sellainen työkulttuuri, että jokaiseen kupruun pitää löytää syyllinen ja se syyllinen pitää naulata seinään kiinni tai ainakin laittaa keskelle toria häpeänpaaluun istumaan. Eikö sitä epäkohtaa voi lähestyä positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti. Miten on vaikeaa sanoa ääneen, että minua häiritsee jokin asia, ilman että aiheuttaa toiselle kohtuuttomasti mielipahaan. Onkin taitolaji osata puhua hienovaraisesti ja kuitenkin puhua niin, että toinen ymmärtää mistä on kyse. Pidetäänkö me ihmiset mölyt mahassa liian kauan ja sitten kun sietokyky on ylikuormittunut, niin oksennamme kaiken ulos miettimättä miltä toisesta tuntuu?

Törmään vuorovaikutuksen vaikeuteen, niin työssäni varhaiskasvatuksessa kuin muuallakin elinympäristössäni. Varhaiskasvatuksessa meillä suurin osa on naisia ja se tuo omat vivahteensa vuorovaikutukseen. Naiset kun mielellään purkavat mieltä painavat asiat puhumalla, ruotien sen perin pohjin, oikein pohjamutia myöten loppuun asti. Ja vielä puhuen jonkun toisen kanssa kuin sen kohteen kanssa, jonka käytös on jäänyt harmittamaan. Tätä toimintaa usein kutsutaan nimellä juoruileminen. Mutta onko se juoruilemista ja näkyykö siinä juoruilemisen tunnusmerkit? Ja mitä on juoruaminen?  Itse näen juoruilemisen tunnuspiirteet siinä, kun toiselta työkaverilta kuultua tietoa lähdetään ruotimaan jonkun toisen työkaverin kanssa ja puhumisen tyyli muuttuu ilkeäksi ja vähätteleväksi. Ja keskustelun tarkoituksena on vain ruotia asiaa ilman mitään eteenpäin vievää tarkoitusta.

Oletko sinä huomannut kuinka harmittaa, kun on sovittu, että työkaverisi työtehtäviin kuuluu jokin työtehtävä ja hän ei sitä tee. Kuinka siitäkin saadaan aikaiseksi oikea juorumylly työyhteisöön. Joku saattaa hieman kuittailla siitä tälle ihmiselle, ihan ohi mennen varkain. Tai sitten tämän ihmisen tekemättömistä töistä keskustellaan pienissä piireissä ja sopivissa kohdissa vihjaillaan kohteelle asiasta. Tässä toki myös näkyy epäasiallisen kohtelun tunnusmerkit jo aivan selvästi. Tähänkin kohtaa sopisi parhaiten avoin ja rakentava keskustelu, ilman syyllistämistä ja vähättelyä. Ja loppu tulos olisi varmasti parempi ja tuottavampi.

Miten onkin niin vaikea tarjoa apua. Avuksi saattaa riittää jo se, että sanoo suoraan, että olen huomannut tällaisen epäkohdan ja kysyä kuinka voisin auttaa, jotta sinä voit suoriutua tehtävästä. Joskus tämä jo auttaa, että toinen pääsee jyvälle hommasta. Joskus esteeksi on saattanut tulla aikapula ja tehtävät ovat kasautuneet. Avuksi saattaa löytyä vain se, että annat hänelle sen työrauhan

Seuraavalla kerralla, kun huomaat työyhteisössäsi jonkin kuprun. Mieti ensimmäiseksi kuinka toivoisit, että sinun kanssa asiaa lähdettäisiin purkamaan. Tämän jälkeen mieti vielä toimiiko se sama lähestymistapa, myös siellä sinun työyhteisössä.

Heavy metal -näyttely, Hämeenlinna 2016