Tasa-arvoinen lapsuus

Päässä on taas risteillyt ajatuksia kun pingispalloja sinne tänne. Moni asia on mietityttänyt ja kuitenkaan ei ole tuntunut sopivalta juuri tähän kohtaan. Tämän kertainen blogini sai innoituksen Lapsissamme on tulevaisuutemme ja Erityislapsi kirjoituksista. Tällä viikolla vietetään Lasten oikeuksien päivää sunnuntaina 20pv. marraskuuta.

Työssäni varhaiskasvattajana ja kahden erityislapsen äitinä olen päässyt syvälle sisään tutustumaan meidän yhteiskunnan tavasta huolehtia niistä meidän tulevista veronmaksajista, Suomen tulevaisuuden tukipilareista. Itselleni on sydäntä lähellä nämä pienet ihmisen taimet, joiden elämään ei ole annettu ihan parhaita pelikortteja. Pelikortit kuitenkin joilla pelata tätä elämänpeliä, vaikka ei niin ehkä parhaat kortit, mutta kortit kuitenkin. Niillä pelikorteilla me ammattikasvattajat ja vanhemmat sitten pelaamme. Peli ei ole helppoa, vaan hyvinkin vaikeaa. Vastustajana kun on Suomen valtion suuri rahakirstu.

Meillä täällä pelipöydän takana istuvilla on joskus pelimerkit todella lopussa, kun pitäisi miettiä kuinka sanan asettaisi ja minkä kortin sen lapsen pelikorteista iskisin pöytään, jotta lapsi saisi avun mikä hänelle kuuluu. Eikä avun saaminen pitäisi kaatua siihen, että lapsi on pelkkä tilasto merkintä tai rahameno tälle yhteiskunnalle.

Jotta lapsi ja perhe saisi tässä elämän korttipelissä niitä Jokerikortteja, niin ensin sille lapselle olisi saatava jokin diagnoosi, jolla niitä ovia ja apuja lapselle saataisiin sillä parhaimmalla volyymillä mitä lapsi ansaitseen. Monesti saan kuulla, miksi lapsi ei voi vain olla sellainen kun hän on? Miksi on aina haettava diagnoosi? Se vaan on totuus, että lapsen saama diagnoosi antaa sen Jokerikortin. Tällä Jokerikortilla lapsi saa erilaisia palveluja, jotka turvaavat hänen kasvunsa aikuisuuteen.

Itse olen omien lastenkin kanssa joutunut kirjaimellisesti tappelemaan diagnoosit heidän sairauksiin. Ilman niitä diagnooseja, en tiedä minkälainen meidän elämämme olisi, enkä kyllä edes halua tietää. Eikä niiden diagnoosien saamisen jälkeen palvelut ole toimineet ilman taistelua. Vaan ne ovat turvanneet sen, että lapsi saa sen palvelun joka hänelle kuulu taistelun jälkeen. Tänä päivänä lapseni saavat tarvittavat tuet koulussa, jotta heistä kasvaa meille yhteiskuntaa veronmaksajia, he ovat tulevaisuuden mahdollistajia. Joskus mietin olisiko lapsillani asiat vielä paremmin, jos heidän tarpeisiinsa olisi vastattu vieläkin aikaisemmin. Ensimmäisen lapsen kanssa en vielä osannut vaatia lapselleni parasta, mutta nuoremman lapsen kanssa vaadin koko ajan hänelle tukea, saamatta sitä. Vieläkin tämän lapsen takia joudun taistelemaan ja pitämään hänen puoliansa, jotta hän saa ne palvelut jotka hänelle kuuluvat. Meillä on siis asiat hyvin tällä hetkellä, heillä on vanhempi joka taistelee heidän eteensä.

Mietin useasti, miksi vanhempien pitää taistella, että he saavat lapselle avun. Ja mitä niille lapsille lopulta tapahtuu, joiden vanhemmat eivät jostakin syystä pysty taistelemaan lapselle niitä apuja joita tarvittaisiin. Hankaloittaako Soten tuleminen vielä enemmän juuri näiden perheiden ja lasten ahdinkoa, joissa lapsi on erityinen ja vanhemmat kyvyttömiä taistelemaan lapsen oikeuksista. Kovasti on mainostettu, että Sote tuo ihmisille valinnan vapauden. Mutta onko se valinnan vapautta, jos ei ole mahdollisuutta joko taloudellisten tai sosiaalisten perusteiden perusteella valita. Jääkö tässä juuri ne heikoimmista heikoimmat alta vastaaviksi. Juuri ne lapset, jotka ovat jonkun kolmannen osapuolen armoilla saadakseen tarvittavan avun.

Jokaisella lapsella pitää olla oikeus tasa-arvoiseen ja turvalliseesn lapsuuteen. Lapsuuteen, jossa on aikuisia turvaamassa hänen kasvua tasapainoiseksi ja onnelliseksi aikuiseksi. Meillä ei ole varaa hukata yhtään lasta matkalla aikuisuuteen, jotta meillä olisi vielä hyvinvointiyheiskunta, kun he ovat aikuisia.